Chapter 10 - Urheilupsykologiaa

Psyykkistä valmennusta hyödynnetään useimmiten kisasuoritukseen valmistautumiseen. Tavoitteena on etsiä omia jännitykseen liittyviä tunnetiloja, ja tunnistaa mitkä niistä ovat hyödyllisiä ja mitkä haitallisia. Hyödyllisiä kannattaa opetella saavuttamaan ja käyttämään oikein, kun taas haitallisia kitkemään pois. Taitolajissa pyritään kilpailutilanteessa suorittamaan täysin sama suoritus kuin kotisalilla. Liiallista adrenaliinin tuomaa energiaa ei voimistelija välttämättä halua, jottei se häiritse kehontuntemusta. Kisasuorituksen aikana tavoite on pystyä keskittymään täysin omaan sarjaan, ja toisaalta antaa kehon suorittaa autopilotilla. Kilpailuissa muiden telineiden suorituksista ja katsomon hälystä  huolimatta kaikki ajatukset tulee olla itsessä. Toisaalta liiallinen kehontuntemukseen keskittyminen tutuissa liikkeissä tutkitusti saattaa häiritä suoritusta ja tehdä siitä kömpelön. Kilpailutilanteen hallinta on hyvin yksilöllistä, toiset ylisuorittavat - toiset alisuorittavat.

Täällä olen törmännyt mielenkiintoiseen näkökulmaan urheilupsykologian harjoittamisesta. Näkökulma voi tuntua aika jyrkältä, mutta anna sille hetki aikaa ja mieti sitten mitä mieltä itse olet. Psykologin palkkaamista voisi täällä kutsua myös oikotien etsimiseksi. Kun osaamista on tarpeeksi, johtuu epäonnistuminen kisatilanteessa kaikista todennäköisemmin huonosta valmistautumisesta. Jos sarjan liikkeet eivät ole tarpeeksi varmoja, ja harjoittelussa sarja epäonnistuu useammin kuin onnistuu, on epäonnistuminen myös kisoissa todennäköistä. Samoin, jos kokeillaan uutta liikettä ensi kertaa kisaan, saattaa se epäonnistua. Lisäksi jos perusteet ovat huonot, esimerkiksi arabiflikin tekniikka ei tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi monipuolisesti harjoitettu, saattaa se johtaa epäonnistumiseen kisatilanteessa. Virhe siis riittämättömissä perusteissa, eikä niinkään siinä kierrevoltissa. Epäonnistumiseen on miljoonia valmennuksellisia syitä, kuitenkin melko herkästi syytä etsitään voimistelijan psyykkisestä puolesta. Kisoissa onnistumiseen oppii parhaiten kisaamalla paljon - eli harjoittelemalla kisaamista. Psyykkinen vahvuus on voimistelijalla ominaisuus siinä missä venyvyys tai hyvä liiketaju. Sen omaaminen edistää mahdollisuuksia edetä ryhmissä ja lajissa Elite-tasolle, kun taas puute saattaa katkaista tien. Erona muihin ominaisuuksiin on ehdottomasti se, että psyykkinen vahvuus nähdään melko pysyvänä ominaisuutena, jota ei voi muokata.

Täällä kisoihin valmistautuminen kotisalilla toteutetaan saman tyyppisesti kuin useimmilla Suomen saleilla. Eli harjoituksissa tehdään kisalämmittely, telinekokeilu ja sitten sarjat kenties ”näyttöinä” niin että muut voimistelijat katsovat. Kilpailujen tapahtumat siis harjoitellaan etukäteen kotisalilla. Vaatimustaso sarjoissa on arkisin täällä niin korkea, etteivät voimistelijat juurikaan minun silmiini stressaa näyttösarjoja. Kisajännitystä ei siis juurikaan pääse harjoittelemaan. Näyttösuoritukset antavat kuitenkin sen kokemuksen, että on vain yksi mahdollisuus näyttää oma paras suoritus. Tuon suorituksen taso kertoo todennäköisesti sitten myös valmistautumisen tilasta. Jännittämisestä tai henkisestä valmistautumisesta ei juurikaan puhuta. Tavallaan oletetaan, että voimistelijat tekevät sitä joka tapauksessa itse. Epäonnistuminen kisoissa nähdään tavallisena polkuna uusille liikkeille, tai tutulla sarjalla enemmän riittämättömmänä valmistautumisena. Epäonnistumiset eivät siis missään nimessä kerro voimistelijan psyykkisen valmistautumisen tasosta.

Henkisen puolen osuutta ei voi kuitenkaan urheilussa kieltää. Täällä korostetaan valmistautumisen tärkeyttä, mutta entä jos siihen ei olekaan mahdollisuutta? Haluaisin nostaa esimerkin taitoluistelun maailmasta, koska tuota lajia seuraan myös melko tiiviisti. 2018 Olympialaisissa miesten taitoluistelun voiton vei Yuzuru Hanyu. Olympialaisia edelsi loukkaantuminen, jonka vuoksi Hanyu ei päässyt jäälle lainkaan moneen kuukauteen. Hän odotti kunnes jalka oli täysin parantunut, ja palasi luistelemaan vain noin kuukausi ennen kisoja. Vaikeimpia hyppyjään hän aloitti kokeilemaan vain 3 viikkoa ennen kisapäivää. Kerroin myös aiemmin jo Hanyun epätavallisen alhaisesta viikkotreenimäärästä (14h/vko). Voittosuorituksen voit katsoa alta ja suosittelen antamaan sille hetken, sillä tämä on urheilun tuomaa jännitystä parhaimmillaan! Kun valmistautuminen kisasuoritukseen oli näin vajaa, on suorituksen onnistumisessa epäilemättä taustalla vahva henkinen valmistautuminen. Tämä on varmasti pitänyt sisällä itsensä motivoimista ja mielikuvaharjoittelua, sekä taidoista että kisasuorituksesta. Hanyun normaalin treenimäärän ollessa alhainen, on psyykkisellä puolella todennäköisesti ilman loukkaantumistakin suuri rooli.

Onko sitten psyykkinen valmentautuminen sitä oikotien etsimistä, vai fiksua riittämättömän valmistautumisen paikkaamista? Voiko kenties jopa hyvän valmistautumisen tukemista?

Psyykkistä valmennusta voi käyttää muuhunkin kuin kilpailuihin valmistautumiseen. Arkiharjoittelu on usein hyvinkin kuormittavaa ja kurinalaista. Tämä saattaa aiheuttaa ajoittaista turtumista ja motivaation katoamista. Voimisteluun kuuluu ihanien kokemuksien, uusien liikkeiden ja hauskojen treenien lisäksi myös paljon itsensä puskemista, uudelleen yrittämistä, epäonnistumisten sietämistä ja joillain voimistelijoilla liikkeiden pelkoa. Tällä salilla minun silmiini henkiselle tuelle ei tässäkään asiassa ole tarvetta. SV PAX:in valintasysteemi karsii peloista tai motivaation puutteesta kärsivät voimistelijat, niin että ryhmä koostuu valmiiksi henkisesti vahvoista yksilöistä. Yhdessä harjoittelemalla voimistelijat tukevat toinen toisiaan tässä henkisesssä vahvuudessa. Jaksamiseen huonoina aikoina ei tarvita välttämättä enempää kuin oman ryhmän ja perheen tsemppaus.

Suomen Voimisteluliiton leiriryhmissä henkistä valmennusta on lisätty mukaan toimintaan. Koska harvalla on mahdollisuus arkisin säännöllisiin tapaamisiin urheilupsykologin kanssa, on mielestäni leirien yhteydessä tiiviskurssi oikein hyvä tapa potkaista voimistelijoiden ajattelua ajoittain eteenpäin. Perusasioina voidaan opetella tunteiden merkitystä omaan kehoon ja toimintaan, niin harjoittelussa kuin kisatilanteissa. Tämä ”perustaito” on jokaiselle – myös ei-urheilevalle – ihmiselle avuksi elämässä. Raja nimenomaan urheilupsykologian ja ”tavallisen” psykologian välillä onkin häilyvä. Tärkeintä kenties onkin kasvattaa urheilijasta omaa toimintaansa reflektoiva nuori/aikuinen. Jotkut urheilijat tämän omaavat jo aikaisin luonnostaan, toisilla se saattaa herätä ohjauksella. Ohjaajana voi toimia valmentaja, tai urheilupsykologi.

Mistä sitten tietää, onko psyykkiselle valmennukselle tarvetta? Jos voimistelija omaa pelkoja tai on niin sanotusti ”huono kisaamaan”, onko kyseessä sitten lajille väärät ominaisuudet, valmistautumisen puute vai psyykkisen harjoittelun puute? Ja sitten ne Olympiamitalistit – onko  voittosuoritus sitten kuitenkaan psyykkisen valmennuksen ansiota, vai kenties riittävää valmistautumista? Onko näin, että ne voittajat tekevät itsenäisesti ilman ammattiapua henkistä valmistautumista, koska se kuuluu heidän luonteeseensa? Mietithän itse omaa osuuttasi urheilijan mielen kehittymisessä – eli tuethan urheilijaa myös henkisellä puolella niin että käskyjen sijaan välillä kysyt kysymyksiä. Henkisen vahvuuden tärkeyttä en vähättele lainkaan, mutta ohjatun psyykkisen valmennuksen tarve aiheuttaa paljon mietteitä.