Chapter 8 - Not enough time or not enough work?

 Olen useaan otteeseen täällä maininnut harjoittelukulttuurista. Harjoittelukulttuurilla tarkoitan sitä tapaa, jolla voimistelijat harjoittelevat ja kuinka valmentajat heitä ohjeistavat. Harjoittelukulttuuri on myös osa sosiaalista ilmapiiriä ja parhaimmillaan ohjaa myös voimistelijan ajattelua harjoituksissa. Kulttuuriahan ei yleensä siihen tottuneena huomaa, mutta näin ulkopuolisena saapuessa se näkyy varsin selvästi. Patrick on usein sanonut, että kaikista vaikein asia valmentajalle on luoda harjoittelukulttuuri, joka tukee huippu-urheilua. Tällä tarkoitetaan sitä, että yksikin Olympiavoimistelija tarvitsee tuekseen ympärilleen kokonaisen ryhmän muita voimistelijoita, jotka tukevat omalla harjoittelullaan hänen tavoitteisiinsa sopivaa harjoittelukulttuuria. Helpointa tämä on jos tavoitteet ovat mahdollisimman lähellä toisiaan, esimerkiksi pääsy maajoukkueeseen, Olympialaisiin, muihin kansainvälisiin kisoihin ja kenties finaaleihin. Yhteisestä tavoitteellisesta kulttuurista hyötyvät kaikki. Olympiavoimistelija saa tukea omaan tekemiseensä, kun säännöt ja työmäärä ovat kaikille samat. Toisaalta muut voimistelijat saavat mallia ja esikuvaa korkeimmalla tasolla olevasta voimistelijalta.

SV PAX:in harjoittelukulttuurin kiteytys on tehokkuus ja tavoitteellisuus. Voimisteluvalmentajalle tyypillisesti aika ei tunnu koskaan riittävän kaiken harjoitteluun. Onko tämä sitten oikeasti ajanpuutetta vai tehokkuuden puutetta? Tänne tullessani olen hämmentynyt siitä kuinka monta toistoa ja suoritusta saadaan lyhyessä ajassa aikaan. Salilla on todella mietitty, mihin sitä aikaa käytetään – ja kaikki muu ”turha” on karsittu pois. Kerron nyt SV PAX:in salilla olevia käytäntöjä ja sääntöjä, jotka omalla tavallaan vaikuttavat harjoittelukulttuurin ilmenemiseen. En missään nimessä tarkoita, että kenenkään kannattaisi kopioida mitään suoraan. Haluan kuitenkin, että saatte hyvän kokonaiskuvan. Näiden asioiden lisäksi harjoittelukulttuuriin vaikuttavat kaikki aikaisemmat kirjoitukseni siitä kuinka esimerkiksi valintaprosessi ryhmissä toteutuu, miten urheilulliseen elämäntapaan ohjataan ja kuinka kehoa huolletaan. Toivon, että pohdit oman ryhmäsi harjoittelutapaa, ja kenties omia valintojasi säännöissä tai toiminnassa valmentajana – kuinka ne vaikuttavat sinun kotisalisi treenikulttuuriin?

Voimistelijat harjoittelevat aina voimistelupuvussa. Ihonmyötäiset housut tai shortsit on sallittu. Alkuverryttelyssä saa myös pitää muuta vaatetta, mutta telineille siirryttäessä ollaan pelkällä jumppapuvulla. Hiukset pitää olla tiukasti kiinni nutturalla. Nuttura on ponnaria parempi vaihtoehto, koska hiukset eivät roiku ja huiski ympäriinsä, eivätkä aukea (nuttura laitetaan niin tiukalle ettei se aukea). Pukeutumiskoodin pointtina on se, että valmentajat haluavat nähdä voimistelijan kehon kunnolla. Salille ei myöskään haluta irtohiuksia ympäriinsä. Myös balettiin kuuluu lajikulttuurillisesti nuttura samasta syystä. Pään linjaus, niskan ja yläselän asento näkyy paremmin kun hiukset eivät roiku tiellä. Lisäksi huomio tosiaan kiinnittyy vartaloon, liehuvien hiusten sijaan.

Monet tytöt täällä panostavat nutturaan tekemällä siitä kauniin.

Voimistelusali on ainoastaan harjoittelua varten. Voimistelijat ja valmentajat saapuvat hyvissä ajoin ennen treeniä, mutta odottavat salin ulkopuolella, tai salin reunalla olevassa hengailu-tilassa siihen asti kunnes kello lyö tasan. Myös valmentajat odottavat valmentajahuoneessa treenien alkuun saakka. Tasan harjoitusten alkamisaikaan tehdään rivi, tervehditään, annetaan päivän ohjeistus ja treeni aloitetaan välittömästi. Salissa ei myöskään saa syödä tai juoda (edes vettä). Tämä koskee myös valmentajia. Treenien aikana eväiden syönti tai vedenjuonti tehdään telinevaihdon yhteydessä joko salin oven ulkopuolella tai voimistelijoiden omassa tilassa. Näiden toimien tarkoituksena on opettaa voimistelijan ajatukset tehokkuuteen harjoittelutilassa. Kun hengailua, levähtämistä tai juttelua ei tehdä missään vaiheessa mattojen päällä tai permannon reunalla, ei sitä tule tehtyä treenien lomassa.

Voimistelijoiden tila, josta löytyy myös jääkaappi (vasemmalla)

Alkuverryttelyssä juostaan alussa pari kierrosta ja sitten aloitetaan fysiikkatreeni. Juoksu on varsin tehokasta, ei siis mitään lenkkeilyä vaan kunnon juoksua. Fysiikkaan kuuluu usein jo heti alusta saakka spurtit ja tehokkaasti suoritetut voimaliikkeet ja akrobatia. Omiin silmiini näyttää, kuin voimistelijat tekisivät ”kylmiltään” vaikeita temppuja. Todennäköisesti kyse on kuitenkin enemmän siitä mihin on tottunut – täällä ei välitön suorittaminen näytä olevan kenellekään hankalaa, kukaan ei vaikerra tai osoita tehottomuutta tai venymättömyyttä. Koska ollaan elite-voimistelijoita, pitääkin pystyä ”kylmiltään” tekemään volttejakin. Voimassa tulee nopeasti lämmin, ja toki mieluummin lämmittelyksi käytetään tuplavolttia trampalla kuin paikallaan käsien pyörittelyä. Kaikki fysiikka toteutetaan hyvinkin tehokkaasti. Voimaliikkeestä toiseen tulee hölkätä. Voimaharjoittelun ainoana tavoitteena on saavuttaa kunto, jolla voimistelija jaksaa harjoitella kisasarjoja päivästä toiseen, niin että treenin viimeinenkin suoritus on tehokas.

Kaikki aloittavat voiman eri liikkeistä, niin ettei jonoa synny

Telineillä perusteita tehdessä tahti on myös nopea. Kun toinen voimistelija aloittaa suorituksen, siirtyy seuraava voimistelija lähtöasentoon. Näin valmentajan silmissä suoritukset tulevat liukuhihnalta, eikä välipisteitä juurikaan tarvita. Voimistelija kerkeää juuri suorituksen jälkeen kävellä jonoon ja on jo hänen vuoronsa. Hypyssä lautaa ei siirretä voimistelijoille erikseen, vaan se on yksinkertaisesti sama kaikille hyvinkin pitkälle voimistelijan urassa. Tässä on pointtinsa, koska todennäköisesti huono kulma laudalle tullessa johtuu ennemmin teknisestä virheestä kuin laudan 5 senttimetrin paikasta. Istua salilla ei saa (paitsi valmentaja). Patrick totesikin osuvasti, että jollei kolmea tuntia jaksa omilla jaloilla seistä, ei niitä jalkoja ole tehty huippuvoimisteluun. Lisäksi jo pienenä voimistelijat opetetaan seisomaan ”aktiivisesti” valmentajan edessä ohjeita kuunnellessa. Eli ei lötkötetä toisella lonkalla tai seistä vinosti valmentajaa kohti. Voimistelijat seisovat paino kahdella jalalla, kädet lantiolla, tai yhdessä vartalon edessä/takana. Tämä tuo minun silmiini varsin ammattimaisen kuvan pienistäkin voimistelijoista.

Voimistelijat puomilla tehtävänannossa

Valmennustyyliä valmentajat vaihtelevat tarpeen mukaan. Perusteissa, voimassa ja baletissa ollaan hyvinkin vaativia ja valmentaja korjaa jatkuvasti. Kisasarjoja tai uusia liikkeitä tehdessä tahti hieman rauhoittuu, koska suoritukset vaativat palautunutta tilaa kehossa. Valmentajat antavat palautetta paljon harvemmin, noin 3 kierroksen välein. Paljon annetaan tilaa voimistelijan omalle kehontuntemukselle, kokeilulle ja pohdinnalle. Palautetta annetaan paljon myös kysymysten muodossa – mitä tunsit, mitä liikkeessä tarvitaan lisää, millä asennolla/toiminnalla sitä voisi saada lisää, mitä teit erityisen hyvin nyt? jne. Näin tehdään sekä pienemmille voimistelijoille, että senioreille, sekä uusista liikkeistä ja että kisasarjoista. Kysymysten tavoitteena on herättää voimistelija miettimään suorituksiaan itse ja kiinnittämään huomiota kehontuntemukseen. Kysymysten avulla myös voimistelijan itseluottamus, pätevyyden ja autonomian tunne kasvaa. Jos voimistelija ei osaa vastata, antaa valmentaja pari vaihtoehtoa niin että vastaaminen helpottuu. Näin kuitenkin voimistelija uskoo itse vastanneensa kysymykseen, ja saa tästä pätevyyden tunteen. Autonomian tunnetta vahvistaa myös mahdollisuus valita miltä telineiltä alottaa ja (avoimen coden myötä) osallistua oman kisasarjan suunnitteluun. Voimistelijoilla on luotto valmentajiinsa, ja he antavat reippaasti omia ehdotuksia harjoitusten lomassa. Ristiriita-tilanteessa kuitenkin viimeinen sana on valmentajalla. Autonomian ja pätevyyden tunteen vahvistaminen kasvattaa tutkitusti sisäistä motivaatiota. Suosittelen, että pohdit mahdollisuuksia toteuttaa tätä myös omassa valmennuksessasi. Pienilläkin asioilla on yllättävän helppo saada voimistelija ajattelemaan.

Täällä hallilla ei taito/sarjaharjoittelussa juurikaan enempää komenneta tai hoputeta, vaan voimistelijoihin luotetaan paljon. Joskus se tarkoittaa, että nojapuut ovat tyhjät hetken aikaa. Valmentajat luottavat siihen, että elite-ryhmään on päästy koska tahtotila huipulle on kova. Suorituksen annetaan mieluummin olla keskittynyt ja latautunut, kuin hätäinen. Sarjapäivinä painetta suoritusten siisteydestä on valmentajien osalta tietoisesti enemmän. Tämä kuuluu esimerkiksi äänen vaativuudessa jos palautetta pitää antaa perusjutuista, kuten suoritusta jaloista tai hartialinjasta. Kun harjoitellaan uusia juttuja, hölläävät valmentajat hiukan – ilmapiiri on enemmän kokeilunhaluinen ja tsemppaava. Epäonnistumisetkin otetaan ilolla vastaan.

Kaikenkaikkiaan voimistelijoihin on varsin ammattimainen suhde. Tavoitteista, toiminnasta ryhmässä ja harjoittelusta keskustellaan säännöllisin väliajoin senioreiden kanssa (kun pienten kohdalla vanhempien kanssa). Kenellekkään ei aseteta korkeampia tavoitteita kuin he ovat valmiita itse ehdottamaan. Jos taas tavoitteet kuulostavat valmentajan korviin korkeilta, kerrotaan rehellisesti kuinka suurta panostusta voimisteluun seuraavaksi vaaditaan. Joillekkin se voi tarkottaa omien ruokailutottumusten muuttamista, ja toiselle venyttelyä kotona. Ei ole väärin valita, ettei ihan koko elämäänsä lajille anna, mutta silloin tavoitteen tulee olla rehellisesti eri - täällä ketään ei siitä rangaista. Ilmapiiri on tehtäväsuuntautunut, niin että jokainen treenaa kohti omia tavoitteita. Näinkään kovalla tasolla, ei harjoittelun tarvitse olla kilpailusuuntautunutta. Elite-ryhmässä olevilla tytöillä tavoitteet ovat riittävän lähellä toisiaan, niin että ryhmän keskeinen koheesio on suuri. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus - joka kasvaa myös näillä kaikilla harjoittelusäännöillä, pukeutumiskoodilla jne. - onkin myös osa sisäisen motivaation kasvua.

Salin siivous kuuluu voimistelijoille. Jokaisen harjoituksen päätteeksi voimistelijat siivoavat salin, eli laittavat kaikki matot ja palikat, ponnarit yms. omalle paikalleen. Lisäksi jokaisella voimistelijalla on oma mannapurkki ja suihkepullo. Voimistelijat maksavat hallille euron mannapalasta. Näin he käyttävät sitä vähemmän, ja pitävät siitä tarkempaa huolta. Tämä oli itselleni aluksi todella outoa, mutta olen huomannut sen toimivan – salilla ei nimittäin ole nojapuiden lähistöllä valtavaa määrää mannapölyä kuten yleensä, vaan myös nojapuuympäristö on ”siisti” mannasta. Lisäksi kukaan ei joudu odottamaan saadakseen mannaa tai suihkepulloa.

Mannalaari, jossa jokaisen oma mannakuppi

Harjoittelukulttuuri elite-ryhmässä pysyy hyvin yllä kun se on saavutettu, koska jokainen yksittäinen voimistelija siirtyy ryhmään vähemmistönä. Näin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mukautua kulttuuriin. Joskus SV PAX:in salille on tullut voimistelijoita muilta saleilta, joiden käytös ei ole vastannut haluttua harjoittelukulttuuria. Vaikka heissä olisi potentiaalia, ei heidän anneta jatkaa elleivät he parissa kuukaudessa mukaudu toimintaan. Patrick on tehnyt hyvin selväksi että tässä ryhmässä ja tällä salilla harjoituksiin tullaan keskittymään ja kehittymään. Jos ajatuksissa on jotain muuta, voi mennä toiselle salille. Varmasti kenen tahansa voimistelijan (etenkin teini-ikäisen) yhtäkkinen pakottaminen tiettyyn muottiin on haastavaa. Huomioithan tämän oman ryhmäsi kanssa, jos teet muutoksia sääntöihin. Avoimella keskustelulla ja hiljattaisella sääntöjen/toimintamallien lisäyksillä saa aikaan kestävämpää muutosta kuin kertarykäyksellä.

Alkulämmittelyn aloittamisesta ”kylmiltään” voi olla montaa mieltä. Hyvää siinä on se, ettei voimistelijalle flikkejä ja voltteja pidetä ihmeellisenä asiana, vaan perus – lämmittely- liikkeinä. Kuitenkin riittävä lämmittely tutkitusti aktivoi kehoa harjoitteluun parhaiten ja varmistaa että myös voimasta saadaan kaikki irti. Lisäksi loukkaantumisriski (ja rasitusvammojen) on pienempi kun alku- ja loppuverryttely tehdään huolella. Mieti siis itse sopivaa linjaa tässäkin asiassa. Varmasti yhtä täysin oikeaa vaihtoehtoa ei ole. Kirjoitin viimeksi kehon huoltamisen tärkeydestä, joka ei missään nimessä saa unohtaa tavoitteellisen harjoittelukulttuurin yhteydessä. Hyvää tässä kulttuurissa on ehdottomasti se, että lyhyessä ajassa saadaan aikaan paljon. Lisäksi voimistelijoiden kehot on varsin rakentuneet kestämään kovatehoista treeniä, eikä missään vaiheessa harjoittelua kehon voimattomuus/kankeuden tunne tms. näytä häiritsevän kenenkään suorittamista.